Ajatusten kaaoksessa

Istun korkealla kalliolla, katseeni kiinnittyneenä johonkin määrittelemättömään pisteeseen kaukaisessa horisontissa. En oikeastaan edes näe, mitä katson, mutta voin tuntea pakkasen kipristelevän poskillani ja koirieni turkin lämmittävän kohmeisia sormiani. Hengittely auringonsäteiden valaisemalla kivellä tuntuu ainoalta tavalta käsitellä tätä ajatusteni luomaa kaaosta, joka myllertää mielessäni. Avosydänleikkaus. Sana, joka täyttää jokaisen ajatukseni ja sana, joka tuo lapsuudestani kuullut tarinat ja nähdyt kuvat todellisuudeksi. Olen elämässäni itselleni täysin uuden ja tuntemattoman tilanteen edessä. Yritän parhaani ymmärtää itseäni ja tunnetta siitä, miltä tuntuu antaa oma sydän toisten ihmisten käsiin, mutta en toisten kysyessä osaa aina vastata. Tätä tietämättömyyttä ja sen tuomaa väsymystä kuvaa hyvin eräs katkelma Muumipappa ja meri –kirjasta (1965). “Oli kauheaa, kun piti sanoa “minä en tiedä”. Hän oli väsynyt siihen, ettei ymmärtänyt mitään.”

Ajatusten kaaokseen mahtuu luonnollisesti myös pelkoa. Mitä jos kaikki eivät menekään hyvin? Entä jos sydän ei löydä rytmiään? Tai en herää nukutuksesta? Nämä pahimmat skenaariot piirtyvät mieleeni etenkin iltaisin, mutta myös päivisin, kun havahdun katseeni tuijottavan taas tyhjyyteen.  Yritän pitää kiinni toivosta, mutta ajoittain pelot tukahduttavat sen kaiken. Ja yöllä esiin nousevat painajaiset tuntuvat olevan vain jatke tälle kaikelle. Jatke, joka kiusaa minua lapsuuden traumoilla ja tuo keskeneräisyydellään mieleeni vain yhä enemmän pohdittavaa kivuistani, koskemattomuudestani ja avuttomuudestani.

Ja silti näistä synkistä ajatuksista huolimatta, jossain syvällä sisimmässäni on tämä kallioltakin tuttu valonsäde. Se muistuttaa minua siitä, kuinka ihmeellinen asia nykypäivän lääketiede on. Ihmiset, jotka tulevat korjaamaan sydämeni ovat kokeneita ja alansa parhaita. Tämä ajatus tuo lohtua, vaikka pelko yrittääkin joskus hämärtää sitä. Toisinaan huomaan myös pysähtyväni unelmoimaan leikkauksen jälkeistä elämää, jossa sydämeni lyö vahvemmin, hengitykseni on kevyempää ja arkeni on täynnä iloa sekä parempaa jaksamista. Unelmoinnin korvaamattomana tukena on toiminut läheiseni, joiden sanat sekä eleet palauttavat minut hetkiin, joissa en ole yksin. Ja vaikka joskus ärsyynnyn ja vetäydyn, he eivät ole hylänneet minua. Vaan jaksavat sinnikkäästi uskoa parempaan, mikä on auttanut minua itseänikin uskomaan yhä vahvemmin parempaan.

Istuessani kalliolla yhä pidempään alan näkemään leikkauksen myös lupana pysähtyä. Olen pitkään kantanut huolta omasta terveydestäni ja joutunut pitkään odottamaan terveydenhuollolta kirjettä leikkauspäivämäärästä, mutta nyt tiedän, että tulen saamaan luvan hengähtää. Vaikka lepo tulee kuntoutumisen ja kipujen kautta, näen sen hetkenä, jolloin minun ei tarvitse hetkeen huolehtia velvollisuuksistani. Voin luvan kanssa antaa muiden auttaa ja hoivaa minua puolestani. Kokemus saa mielessäni siis ihan uudenlaiset värit. Levon lisäksi näen tulevan kokemuksen myös henkisenä kasvun paikkana. Pelko ja haavoittuvuus eivät ole asioita, joita haluaisin kokea, mutta tiedän niiden tekevän minusta yhä vahvemman taistelijan. Ehkä opin antamaan itselleni anteeksi ne hetket, jolloin en ollut vahva ja ehkä osaan arvostaa yhä enemmän niitä hetkiä, joita terveempi sydän tuo tullessaan. Sen kuitenkin tiedän, että tämä kaikki tulee jättämään minuun jälkensä, ei vain arpea rintaani, vaan muistutuksen siitä kuinka rohkea minä olenkaan kiivetessäni tämän kivikkoisen kallion yli.