Erika Ylänne

Leikkausaamu koitti rauhallisena. Odotin heräileväni yön aikana pelkoon, ehkä jopa painajaisiin, mutta sen sijaan tunsin levollisuutta. Aiemmin mieleni vallannut kaaos oli väistynyt. En enää miettinyt loputtomia “mitä jos” -kysymyksiä, vaan keskityin tulevaisuuteen ja sen tuomaan toiveikkuuteen.  

Aika leikkausaamuna kului yllättävän nopeasti. Hoitajan kanssa tehdyt valmistelut pitivät ajatukset muualla, ja väsymys viime yön vähäisistä tunneista suojasi kehoani levottomuudelta. Ja, kun minut lopulta vietiin leikkaussaliin, koki rauhallisuuteni kuitenkin ensimmäistä kertaa pienen särön. Ympäristöä vuoraavat lakanat, sydänkeuhkokone ja ihooni kiinnitetyt piuhat sekä suoniini pistetyt neulat tekivät tilanteesta todellisen. Ajattelin vain, että “Nyt tämä todellakin tapahtuu”, ja toivoin vain herääväni mahdollisimman vähäisten kipujen kanssa. Kuukausien odotus oli kiteytymässä tähän yhteen hetkeen.  

Kaikkia kauhukuviani vastoin leikkaus sujui oppikirjan mukaan ja oli suunniteltua nopeammin ohi. Kirurgin mukaan vahva sydämeni ei olisi halunnut pysähtyä ja päätti tapojensa mukaisesti myös käynnistyä nopeasti. Hyvistä uutisista huolimatta heräsin teho-osastolta aiemmin pelkäämissäni kivuissa ja erinäisiin piuhoihin sotkeutuneena. Oli ekg lätkiä, kolme dreeniä, tahdistinjohtoja, saturaatiomittari, useita kanyylejä sekä virtsakatetri. Keho tuntui vieraalta ja kovin turvonneelta, olo oli kuin pallokalalla, olihan elimistöni kerännyt sisäänsä 7 kg nestettä.  

Turvotuksen lisäksi oloa vaikeutti myös dreeneistä kuuluva pulputus ja jatkuvasti aaltoileva pahoinvointi. Lääkkeiden tuoma väsymys onneksi pakotti sulkemaan silmät aina silloin tällöin, mutta kovat kipuni varmistivat, ettei unta kestänyt kuin tunnin kerrallaan. Ensimmäiset päivät ja erityisesti yöt teholla ja vuodeosastolla tuntuivat muutenkin kuluvan sekuntiviisaria tuijotellessa. Tilannetta pahensi entisestään myös se, ettei kipuihini tuntunut löytyvän toimivaa lääkitystä.  

Kaikesta huolimatta pääsin jo ensimmäisenä päivänä puhaltamaan ‘pulloon’, istumaan sängyn reunalle sekä avustuksella seisomaan. Ja siirtyessäni teholta vuodeosastolle alkoi kävelymatkani pitenemään, ruoka taas maistumaan sekä kovimmat kivut hälvenemään. Päivien kuluessa edistys alkoi tuntua konkreettiselta ja ensimmäinen suihkussa käyntikin tuntui pieneltä voitolta. Lisäksi iloiset kohtaamiset hoitajien kanssa, läheisten vierailut osastolla sekä ystäville soitetut puhelut toivat valoa huoneessa esiintyvään suruun. 

Usein ollessani nimittäin yksin, saattoivat ajatukset lipsua helposti synkille raiteille. Koin, että kuukausien sinnittely ja jatkuva hampaiden yhteen pureminen olivat jättäneet harteilleni raskaan taakan, joka purkautui kovan väsymyksen ja kipujen takia helposti itkuna. Toisinaan itkua oli myös hyvin vaikea pidättää ja sanoinkin monesti äidilleni, että “En jaksa olla reipas”. Pitkäaikaissairaana sitä on jotenkin kokenut velvollisuudekseen jaksaa, sillä muuta vaihtoehtoehtoa ei aina ole. Ja ollessaan reipas, on sairaalasta päässyt aina nopeammin pois (joskus jopa tarran kera). Ironista kyllä, niin kävi tälläkin kertaa. Pääsin nimittäin pari päivää suunniteltua aikaisemmin pois (ilman tarraa).  

Kotiin palaaminen oli valtava helpotus. Oma sänky, tutut rutiinit ja ennen kaikkea koirien läsnäolo toivat seuraa. Oli ihanaa olla jälleen omassa tutussa ympäristössä, mutta se ei kuitenkaan poistanut kipujani, jotka vaativat edelleen jatkuvaa lääkitystä ja varovaista liikkumista. Monet arkiset asiat vaativat soveltamista ja päivittäisissä toimissa pärjääminen poikaystävän tukea. ‘Yksinkertaisten’ asioiden epäonnistuminen sai joskus turhautumaan.  

Turhautumista ja harmitusta lisäsivät myös muiden, leikkauksiin keskittyvät puheet. Lauseet: “Onneksi leikkaus meni hyvin” tai “Tärkeintä on, että se leikkaus on nyt ohitse” kaikuivat korviini monesti, vaikka minusta itsestäni tuntui, että varsinainen taistelu oli vasta alkamassa. En halua vähätellä leikkaukseni merkitystä, mutta olisin kaivannut enemmän ihmisten ymmärrystä siitä, miten raskas itse toipumisprosessi on – niin fyysisesti kuin henkisesti. 

Nyt kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen olo tuntuu vieläkin vaihtelevan päivittäin. Välillä kehoni tuntuu voittamattomalta ja toisinaan jyrän alle jääneeltä. Sosiaaliset tapahtumat vievät aikaisempaan verrattuna enemmän energiaa ja oman rauhan merkitys on korostunut. Pystyn kuitenkin jo hyvin normaaliin elämään, kuten käymään pitkillä kävelylenkeillä ja osallistumaan luennoille. Aika siis tosiaan parantaa haavat. 

Sydänääniksi nimetyllä palstalla julkaistaan vuorottain sydänlasten vanhempien sekä sydännuorten ja- aikuisten kirjoitelmia, pakinoita, kolumneja, runoja – otteita elävästä elämästä. Haluaisitko sinä kirjoittaa omasta elämästä?

Jos vastaat kyllä, laita sähköpostia lehti@sydanlapsetjaaikuiset.fi. Halutessasi voit kirjoittaa myös nimimerkillä.