Hyppää sisältöön

Elämme monella tavalla ajassa, jolloin sukupuoliin liittyviä lasikattoja murskataan ja lisääntyvä tasa-arvo tekee yhteiskunnasta aiempaa paremman. Edelleen on olemassa kuitenkin paljon rakenteellista epätasa-arvoa, josta onneksi valveutuneilla kansalaisilla on halu päästä eroon.

Miehenä olen joutunut kohtaamaan epätasa-arvoa ehkä eniten isän roolissa. Isät joutuvat valitettavan usein lunastamaan yhä uudestaan statuksensa tasavertaisena vanhempana. Usein perusterveydenhuollossa, esimerkiksi neuvolassa tai vaikkapa keskussairaalan vastasyntyneiden vuodeosastolla ihastellaan, mikäli isä osallistuu lapsen hoitoon ja on aktiivinen. Vaikka moisen kehumisen tarkoitus on olla kannustavaa, on moinen retoriikka myös isää hieman ulkokehälle työntävää ja jopa loukkaavaa. Jostain syystä vaimoni osallistumista vauvan hoitamiseen ei erikseen kiitelty. Äiti on lapsen elämässä selviö ja isä mukava lisä. En suostu olemaan kivasti osallistuva extraaja, vaan olen vaimoni kanssa yhdenvertainen vanhempi lapsilleni.

Kuopuksemme syntyi reilu puolitoista vuotta sitten ja vietimme aikaa Uudessa lastensairaalassa. Tämän jälkeen olemme juoksennelleet molempien lasten kanssa Tyksissä lasten kardiologisella poliklinikalla ja parilla muulla osastolla. Molemmissa yliopistosairaaloissa olen yllätyksekseni ja ilokseni huomannut, että meitä kohdellaankin vaimoni kanssa yhdenvertaisina. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi ns. kovan erikoisalan erikoissairaanhoidossa onkin isä arvokas toimija itsenään eikä ainoastaan kiva extra, kuten usein perusterveydenhuollossa. En tiedä voiko olla niin, että erilaisen toimintakulttuurin ovat saaneet aikaiseksi kohtaamiset tiukoissa tilanteissa olevien perheiden kanssa. Kun lapsi tarvitsee kardiologista erikoisosaamista, on tilanne aina vakava ja jo siksikin molempien vanhempien panosta on opittu arvostamaan. Toinen mahdollinen syy voi olla, että neuvoloiden henkiökunnissa miehet loistavat poissaolollaan ja erikoissairaanhoidossa puolestaan on henkilöstössä sukupuolet edustettuina tasaisemmin.

Työurani aikana olen työskennellyt mm. tuntiopettajana eri kouluasteilla, Kelan palveluntuottajana terapeuttina sekä kaupungin lastensuojelussa kuraattorina. Yhteistä näille kaikille työrooleille on ollut työskentely perheiden ja lasten kanssa. On sangen yleistä, että valveutuneiden ja fiksujenkin työntekijöiden perusolettamus on, että äiti on lapsen vanhemmista se, jonka kanssa lasten asiat ensisijaisesti hoidetaan. Kyseinen ilmiö on rakenteellista epätasa-arvoa ja vaikeuttaa meidän isien läsnäoloa ja täysivaltaisuutta lapsiemme elämissä.

Tsemppinä meille kaikille isille haluan muistuttaa, että olemme ihan kokonaisia vanhempia. Välillä joudumme sietämään perinteisen maskuliinisen miehenmallin ja vauvanpehmoisen empatian välistä ristiriitaa, mutta silti olemme kaikkine karvoinemme yhdenvertaisia huoltajia. Ammattilaisia haluan puolestaan muistuttaa siitä, että isyys on usein myös edellä kuvatuista syistä hentoa ja särkyvää. Moni meistä isistä kaipaa kannustusta vanhemmuuteen. Paras tapa kannustaa on suhtautua täsmälleen samoin kuin äiteihin.

Lue seuraavaksi