Poljen polkupyörällä syksyisenä viileänä aamuna töihin, samaa reittiä kuin jokaisena muunakin aamuna. Jokin tuntuu kuitenkin hieman erilaiselta. Poljin on aavistuksen verran raskaampi. Muutama viikko eteenpäin ja istun kardiologin vastaanotolla hiestä märkänä ja sydän hakkaa kuin olisi rinnasta ulos tulossa. Kardiologi katselee tutkimusten tuloksia ja puistelee päätään ”kuinka hän ei ole huomannut tätä”. Kuukautta aikaisemmin kaikki oli vielä hyvin. Kunto oli mainio. Uusi työpaikka, uudet työkaverit. Tekemistä ja harrastuksia riitti. Energiaa oli vaikka kuinka. Nyt tuntui käsittämättömältä että sängystä nouseminen oli lähes mahdotonta, puhumattakaan arkiaskareista.
Akuutti kilpirauhasen liikatoiminta. Sydän hakkasi yötä päivää kuin maratonilla. Rytmihäiriöt oli jatkuvia. Paino putosi ja ajatukset oli sumussa. Keho oli ylikierroksilla, viisari osoitti punaista. Elämä muuttui selviytymiseksi. Joka ikinen päivä hoin itselleni ”jaksa vielä yksi päivä, ole kiltti”. Muuta en jaksanut ajatella, olin niin poikki. Elin vain hetken kerrallaan. Pikakelaus lähes 2 vuotta eteenpäin. Katson tuota aikaa kuin verhoa jonka takana on sumua. Syytä loppuunpalamiselle ei koskaan löytynyt. Muistoksi jäi sammunut kilpirauhanen, pysyvä rytmihäiriö ja sydämenvajaatoiminta. Olen kiitollinen kuitenkin että toimintakyky on palautunut. Voin tehdä asioita. Suunnitella tulevaisuutta ja elää elämääni.
Sanotaan että ihmisellä on kaksi elämää. Ja viimeinen niistä alkaa kun ymmärrämme että elämme vain kerran. Sen elämme nöyremmin, kunnioittaen itseämme ja muita. Olemalla utelias ja avoin. Arvostaen jokaista kokemusta sellaisenaan. Ymmärtäen että aika on arvokasta ja sitä ei ole rajattomasti. Joku voisi sanoa että tämä kokemus oli negatiivinen. Mutta minä koen sen olleen tarpeellinen. Ilman sitä en olisi ymmärtänyt niiden asioiden merkitystä jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä. Muuten olisin yhä jatkanut elämääni sumussa jossa olin polkenut jo pitkään ennen kehoni luovuttamista. Kaikki menee hyvin, kunnes ei enää menekään.