Sinä sydämeni keskellä

Sumu tuntui nousseen mereltä ja jääneen ylleni talven taittuessa kevääksi. En nähnyt pitkälle, mutta pysyttelin pinnalla. Kun jää murtui kotirannassa, murruin minäkin. Jäin lautalle, jonka huomasin kelluvan. Olihan tehtäviä, joita suorittaa.

Suoritus kahdeltatoista, kolmelta ja kuudelta. Sitten taas yhdeksältä ja niin edelleen. Välissä lääkkeet, joita pieni suu ei olisi halunnut niellä. Eihän  sen olisi kuulunutkaan. Alle nelikuiselle ei anneta kuin rinnalla maitoa. Ja kuitenkin kylmät letkut ja ruiskut. Niin vääriä ja kuitenkin oikeita.  Elintärkeitä. Sinulle, rakkaalle pienelle sydänkäpyselle.

Lapset muuttavat sydämeen heti, kun heidän tulostaan saa tietää. He pysyvät siellä. Aina.  Syntymän jälkeenkin kaksi sydäntä sykkii liki toisiaan. Mutta yhtäkkiä pienempi sydän ei jaksakaan. Ei ilman apua. Voisinko antaa omastani palan? Sydämenihän on jo sinun. Tai saat sen kokonaan. Ei. Et kuitenkaan. Sillä on olemassa hän, joka tuli ja oli ensin. Hänelläkin on äiti ja oma palansa sydämestäni.

– Oletteko kuulleet sellaisesta kuin nenämahaletku?

kuva: Jetro Staven

– Haluan sanoa, että hänellä ei ole tällä  hetkellä hätää. Mutta soittakaa  sairaalaan heti kun on mahdollista.

– Et saa nyt imettää vauvaasi ollenkaan.

– Teemme parhaamme, mutta voi olla, ettei katetrointi onnistu.

– Ne  soittaa liian aikaisin.

– Sitten on nämä vakavat komplikaatiot, niiden riski on 1–2%. Annatteko luvan leikkaukseen?

– Rakas Jumala. Kannattele  tämän perheen lasta kämmenelläsi tehohoidon ja koko sairaalajakson ajan.

– Kuka on satuttanut pikkuveljeä?

Sinun arpesi on näkyvin. Arpeni eivät näy, mutta tuskin koskaan kaikkoavat. Sitä on vanhemmuus. Ja läheisyys. Rakkautta, joka viiltää, vihloo ja taas täyttää vihlomansa railot. Vain  viiltääkseen ne jälleen auki. En tiedä mitä vapaasti vellova meri tai tulevien vuosien jäät tuovat rantaan. Kevätauringon valossa näen kuitenkin alun  ja kasvun. Sinut, joka tulit sydämeni alta. Ja jäät sydämeni keskelle. Veljesi viereen.