Sydän määrittää tahdin

Minulta kysytään usein: millaista on elää sydänvian kanssa? Kysymys saa minut aina hieman hämilleni. Sain diagnoosini pian syntymäni jälkeen,  joten on vaikea kuvailla, miten elämäni eroaa “normaalista”. En tiedä, millaista elämä on täysin terveessä kehossa. Monet oppivat juoksemaan  ennen kuin oppivat löytämään omat rajansa. Minä opin rajat samaan aikaan, kun opin liikkumaan. Sydänvika ei tullut elämääni yllättäen, vaan se  on määritellyt elämäni lähtökohdat ihan alusta asti.

Voin sydänviastani huolimatta hyvin. Pystyn harrastamaan liikuntaa ja nauttimaan siitä. Silti yksi asia erottaa minut monista muista: rajani tulevat  vastaan nopeammin. Lääkäri on ohjeistanut minua välttämään äärimmäistä rasitusta. Erityisesti uuden lääkityksen myötä olen kuitenkin  huomannut, että äärimmäisen rasituksen raja tulee vastaan paljon nopeammin kuin aikaisemmin.

Muistan yläasteen liikuntatunnin, kun teimme Move-testejä. Juoksutestissä halusin tehdä parhaani. Tein ehkä liiankin hyvin, koska kilpailuhenkisen  luonteeni vuoksi en pystynyt lopettamaan ajoissa. Suoritukseni keskeytyi paljon ennen monia muita, koska opettaja käski lopettamaan juoksemisen. Näytin kuulemma siltä, että olin jo antanut kaikkeni, eikä riskiä haluttu ottaa. Toinen hetki jäi mieleeni lukiosta. Teimme Cooper-testin, mutta minä  tein testin kävellen. Tein testin niin hyvin kuin pystyin, kuten aina. Lopuksi mitattiin syke. Sykkeeni oli aivan liian korkea, ja tulokseksi kirjattiin  heikentynyt kunto.

Nämä ja monet muut tapahtuvat ovat syöneet itsetuntoani. Sydänvika ei aina näy päällepäin, ja siksi siihen liittyy myös häpeää. Olen tehnyt  parhaani, mutta silti se ei ole riittänyt – ei ainakaan niillä mittareilla, joilla muita mitataan. On vaikea kilpailla muiden kanssa, kun lähtökohdat eivät  ole samat.

Aikuisena tilanne on helpottanut. En enää seiso pakotetusti lähtöviivalla vertaamassa itseäni muihin. Silti sairauteni aiheuttamat rajoitteet eivät ole  poistuneet vaan enemmänkin lisääntyneet. Uusi lääkitys on vienyt jaksamista, ja joskus tuntuu turhauttavalta, kun tahto ei riitä viemään kehoa  pidemmälle. Esimerkiksi pyöräillessä tulee vastaan hetki, jolloin jalat eivät enää jaksa, vaikka mieli haluaisi jatkaa.

Valehtelisin, jos väittäisin, että  tällä kaikella ei ole vaikutusta itsetuntooni. Olen kuitenkin vähitellen opetellut hyväksymään sen, että minun ei tarvitse tavoitella samaa kuin muut. Sydänvika asettaa rajat, joita en voi ohittaa. Se on tuonut mukanaan hetkiä, jotka ovat kolhineet itsetuntoani. silti se on myös pakottanut minut tarkastelemaan liikkumista erilaisesti näkökulmasta. Nykyään yritän löytää liikunnasta jotain muuta kuin  suorittamista: tunteen, että saan rajoitteista huolimatta liikkua – en siksi, että pärjäisin, vaan siksi, että voin.

Minun ei tarvitse kilpailla terveitä vastaan. Asetelma olisi lähtökohtaisesti täysin epäreilu. Silti tiedän, että sydänvikaiseksi jaksan jo nyt paljon.