Pitkään näin elämäni vain tyttäreni vaikean sydänvian kautta. Sydänvika rytmitti arjessa ajatukset, aikataulut ja tunteet. Oli hetkiä, kun ajattelin, että en selviä. Edelleen elämä tarjoilee vaikeita hetkiä. Elämä ei tunnista sitä, milloin joku on saanut kannettavakseen tarpeeksi tai liian paljon. Elämä ei tunne kohtuullisuutta tai kohtuuttomuutta. Olen kuitenkin oppinut, että voin itse valita aina, miten asioihin suhtaudun. Ihminen tekee huomaamattaan ihan valtavasti valintoja ihan joka päivä.
Minulla on aina kaksi vaihtoehtoa. Voin katkeroitua tai voin olla kiitollinen. Katkeruudessa näen jatkuvasti kaikki haasteet ja vaikeudet. Tunnen pelon ja näen valtavasti uhkia. Moni asia ja suunnitelma voi mennä pieleen, ja tunnen sen tuskan kehossani. Tunnen kuinka lihakseni jännittyvät jo pelkästään kirjoittaessani tätä tekstiä.
Kiitollisena näen enemmän vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Näen potentiaalin ja sen kaiken hyvän, mistä olisin jäänyt paitsi ilman tyttäreni sydänvikaa. Kiitollisena näen uudet ihmiset ympärilläni, ja kaiken sen kaiken, mitä tuo ihana täydellinen tyttö tuli minulle opettamaan itsestäni ja elämästä. Olen niin kiitollinen, että en muista olleeni näin onnellinen. Onnellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö elämässä edelleen olisi vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja. Onnellisuus ei myöskään tarkoita, ettei elämässä enää olisi pelkoa tai surua. Voin silti olla kiitollinen tässä ja nyt niistä asioista, mitkä ovat hyvin. Se ei ole helppoa, mutta sitä voi onneksi opetella.
Muistan, kuinka ajattelin sekoavani silloin, kun lapsi makasi teho-osastolla huonossa kunnossa eikä elämästä ollut takeita. Silti niissä hetkissä minä sain edelleen tehdä valintoja. Sain valita ostaa kaupasta jotakin hyvää ruokaa tai käydä syömässä toisen sydänäidin kanssa. Sain valita rintapumppuhuoneessa istuessani soittaa ystävälle tai katsoa puhelimesta lempisarjaani. Puolison kanssa valitsimme Mäkkäritalolla asuessa joka ilta käydä yhdessä suihkussa. Välillä itkettiin ja välillä naurettiin (ja välillä kirottiin talosta loppunutta lämmintä vettä). Minulla oli valta valita elämääni jotakin hyvää, vaikka elin keskellä helvettiä. Niitä pieniä hetkiä muistelen nyt kiitollisena.
Minä valitsen. Joka päivä. On päiviä, kun huomaan katselevani elämääni katkeruuden lasien läpi, ja mietin, että miksi juuri minä. Miksi juuri minun lapseni. On päiviä, kun pelko ottaa niskalenkin, ja pelkään edes ajatella, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Energiani on vähissä, olen väsynyt, ja tunnen paniikin kurkussani. Se on täysin inhimillistä, mutta yhä enemmän valitsen toisin. Päätän nähdä hyvän ja valitsen tuntea kiitollisuutta.
Kiitollisuus tuo elämään uusia sävyjä. Elämä tuntuu hyvältä juuri sellaisena kuin se juuri nyt on. Silloin elämään tupsahtaa huomaamatta merkityksellisiä asioita. Ei se kiitollisuus tietenkään sulje pois vaikeita tunteita ja vaikeita hetkiä, mutta suurta viisautta on ymmärtää, että kaikille tunteille on tilaa aina. Sen tyttäreni ja hänen sydänvikansa on minulle opettanut, ja olen siitä kiitollinen. Tunteet eivät sulje toisiaan pois! Suru ei sulje pois kiitollisuutta eikä kiitollisuus pois surua. Rakkaus ei sulje pois vihaa, mutta myös vihassa voi tuntea rakkautta. Tunteet eivät lopulta olekaan toistensa vastakohtia, vaan ne kulkevat siinä toistensa vierellä. Jokaisella tunteella on oma paikka ja tärkeä merkitys. Kaikki tunteet mahtuvat elämään. Jopa niihin kaikkein vaikeimpiin hetkiin. Tunteet ovat onneksi vain tunteita. Mikään tunne ei kestä ikuisesti, mutta omat ajatukset voi valita. Siihen on syytä aktiivisesti kiinnittää huomiota.