Kun pieni tai suuri ihminen sairastuu, koskettaa se monella tasolla itse ihmistä ja yhteisöä ympärillä. Kaikki varma muuttuu epävarmaksi, ja kysymyksien tulva sekoittaa pään. Näissä hetkissä niillä pienillä asioilla, tutuilla ihmisillä ja välittämisellä on uskomaton voima. Näistä rakentuu se turvaverkko, jonka varassa voi hengittää sekunnista tunteihin.
Miltä sitten tuntuu, kun kaiken muun lisäksi tämä kaikki tulisi kokea vieraassa maassa? Ei maailman toisella puolella, vaan lähellä Tanskassa, mutta kuitenkin liian kaukana? Sitä voi vain kuvitella, ajatella ja kauhistellakin. Se on väistämättä lisäkerros kriisiin.
Haluan kuitenkin uskoa hyvään. Vaikeiden päätöksien keskellä ammattilaisten arviointiin lastemme parhaaksi. Samat kädet, vaikka eri kieli. Samat toimenpiteet, vaikka uusi sairaala. Sama tahto auttaa, vaikka uusi maa. Suomen terveydenhuolto on kriisissä. Kuin evakkoina lähdemme toiseen maahan saamaan apua. Tunnetaan, taistellaan, kritisoidaankin, mutta mikä on kaiken ytimessä – pidetään kiinni toivosta.
Taistellaan lähellä ja kaukana.