Luin hiljattain mielenkiintoisen novellin, joka käsitteli aikaa ja sen kulua. Kirjan kirjoittanut fyysikko totesi ajan olevan kaiken puolin subjektiivinen, ihmisen päänsisäisistä ajatuksista ja elämän tapahtumista koostuva kokemus. Päädyin pyörittelemään omia ajatuksia siitä mitä aika on ja totesin, että minulla on ikäkriisi.
Synnynnäisesti sydänvikaisena lapsena on toisinaan joutunut ottamaan hyvin paljon vastuuta itsestään jo nuorella iällä, oppia ymmärtämään omaa sairauttaan sekä asettamaan itselle rajat. En varmasti ole ainoa, joka on erityisesti lapsuudessa kokenut olevansa muusta porukasta jollakin tapaa ulkopuolinen tai aikuisempi, ”aikaansa edellä”.
Sama ulkopuolisuuden tunne saattaa toimia myös päinvastoin, kun sydänvika on aiheuttanut erilaisia ongelmia ja toiminut näin hidasteena sellaisten merkkipaalujen saavuttamiselle, kuten esimerkiksi kouluista valmistumiselle tai työelämään siirtymiselle. Tällöin olenkin ajastani jäljessä. On hassua ajatella, että ystävät, jotka alun perin aloittivat yliopisto-opinnot samana syksynä kuin minä, ovat jo valmistuneita asiantuntijoita ja minä pääsin vasta keväällä iloitsemaan siitä, että sain edes kandidaatintutkielman tehtyä. Joskus kuitenkin tieto siitä, ettei ole edennyt elämässään samaa vauhtia kuin muut ikäisensä tekee jopa surulliseksi.
Elämän ei kuitenkaan tulisi olla kilpailua siitä, kuka tulee ja missä ensimmäiseksi. Joskus kisan viimeisin on tehnyt kovimman työn ja kiivennyt sellaisiakin esteitä ylitse, joita ei muilla ollut. Vaikka hidas eteneminen ja suunnitelmien muutokset takia toisinaan kiukuttaa, on sydänvian kanssa eläminen kuitenkin muokannut omaa maailmankuvaani niin, että osaan arvostaa kaikkea sitä aikaa, mikä minulla on. Minulla ei ole kiire minnekään, ja asiat järjestyvät aina jotenkin päin, kaikki omalla painollaan.
Tärkeintä on antaa itsellensä aikaa ja lupa olla; elämä on tässä ja nyt.