Kun järjestöiltä leikataan, kuka jää jäljelle?

Järjestökentän rahoituskysymykset ovat olleet tapetilla käytännössä viimeiset pari vuotta. Sosiaalisessa mediassa keskustelu käy kuumana, ja kommenttikenttien lukeminen on näin järjestötyöntekijänä ollut surullista luettavaa. Miten irtaantuneita osa ihmisistä tuntuu olevan todellisuudesta – tai siitä, mitä yhdistyksissä todellisuudessa tehdään. Provosoidaan ja provosoidutaan. Nähdään asiat vain yhtenä totuutena ja unohdetaan, että nämä asiat koskevat tavalla tai toisella meitä kaikkia.

Suurin osa Suomen yli 100 000 rekisteröidystä yhdistyksestä toimii kokonaan vapaaehtoisvoimin. Ammattimaisesti johdetut ja palveluita tuottavat järjestöt ovat kuitenkin myös merkittäviä työllistäjiä. Varovaisesti arvioiden kolmas sektori työllistää noin 80 000 työntekijää, minkä lisäksi työllisyysvaikutus ulottuu yrityssektorille ostettujen palveluiden kautta. Somessa puhutaan hillotolpista ja poliitikkojen suojatyöpaikoista. Todellisuudessa järjestöjen johdossa olevista henkilöistä vain noin 2 % on entisiä poliitikkoja. Järjestötyöntekijän mediaanipalkka vuonna 2025 oli 3 360 €/kk (ERTO), kun suomalaisen palkansaajan mediaanipalkka vuonna 2024 oli Tilastokeskuksen mukaan 3 615 €/kk. On toki perusteltua keskustella siitä, mikä on kohtuullinen palkka julkisin varoin rahoitetussa toiminnassa, mutta järjestötyöstä on syytä puhua faktojen, ei mielikuvien kautta.

Sosiaali- ja terveysjärjestöjä on Suomessa rahoitettu pitkään rahapelitoiminnan voittovaroilla. Vuoden 2024 alusta Veikkauksen tuotot siirrettiin valtion budjettiin, ja siitä huolimatta, että rahoitusmallista oli parlamentaarisesti sovittu, sosiaali- ja terveysjärjestöjen valtionavustuksia on leikattu ennätysvauhtia. Vuonna 2024 avustuksia myönnettiin noin 383 milj. euroa, kun vuonna 2027 jaettavissa on enää noin 190 milj. euroa. Muutamassa vuodessa avustuksista on leikattu lähes puolet ja avustusten saajia on noin kolmannes vähemmän kuin vuonna 2024. On selvää, että Suomen valtiontalouden tilanne on vaikea ja myös järjestöjen on kannettava vastuunsa. On perusteltua tarkastella varakkaiden järjestöjen avustuksia, karsia päällekkäisyyksiä ja tehostaa toimintaa. Suomessa on myös paljon järjestöjä, jotka eivät saa lainkaan valtionavustuksia. Meillä omarahoitusosuus on ollut pitkään merkittävä, ja avustuksilla on katettu noin 40 % toiminnasta. Ilman varainhankinnan huomattavaa kasvua tätä osuutta ei ole mahdollista kasvattaa. Jos sitä edellytetään, toiminnan ylläpitäminen nykyisessä laajuudessa ei ole mahdollista.

Vapaaehtoistoiminta tarvitsee tuekseen koordinointia ja ohjausta.

Sydänlapset ja -aikuiset ry toiminta perustuu vahvasti vapaaehtoisten panokseen. Ilman vapaaehtoisia toimintamme ei olisi näin laajaa ja monipuolista. Vapaaehtoistoiminta tarvitsee kuitenkin tuekseen koordinointia ja ohjausta. Suurin osa vapaaehtoisistamme käy töissä ja hoitaa luottamustoimia tai aluetoimintaa oman arkensa ohessa – arjen, jota voi kuormittaa myös oma tai lapsen sydänsairaus. Valtakunnallinen yhdistystoiminta ei pyöri itsestään. Jäsenrekisterit, postituslistat ja verkkosivut tarvitsevat ylläpitoa. Toimintaa ohjaavat lait, säännökset, luvat ja erilaiset velvollisuudet, joista on huolehdittava. Vapaaehtoisten työ on korvaamatonta, mutta kaikkea työtä ei voi eikä pidä sälyttää vapaaehtoisten harteille.

Keneltä tuki viedään, kun rahat loppuvat? 

Lopulta kaiken keskiössä on kuitenkin ihminen. Mitä tapahtuu sille yksittäiselle ihmiselle tai perheelle, joka tarvitsee tietoa, apua ja tukea selviytyäkseen arjessa? Ajatellaan vaikka sydänlapsen perhettä. Lapsen synnynnäinen sydänvika tarkoittaa usein tutkimuksia, leikkauksia, sairaalajaksoja, huolta tulevaisuudesta ja jatkuvaa tiedon tarvetta. Vanhemmalle voi olla ratkaisevaa saada yhteys toiseen saman kokeneeseen perheeseen, vertaistukea tai tietoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Nuori voi tarvita tukea oman sairauden kanssa kasvamiseen ja aikuinen apua työelämän, arjen tai muuttuneen toimintakyvyn kysymyksiin. Jos järjestöjen resursseja leikataan rajusti, nämä eivät ole vain rivejä budjetissa. Ne voivat tarkoittaa yhtä vähemmän vertaistukiryhmää, harvempaa neuvontaa, vähemmän tapahtumia tai sitä, että perhe ei löydä ajoissa toista ihmistä, joka sanoo: me olemme käyneet tämän saman läpi.

Järjestöjen tehtävä ei ole korvata julkisia palveluita, mutta ne voivat täydentää niitä tavalla, johon julkisella sektorilla ei aina ole mahdollisuutta. Siksi järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa pitäisi muistaa ennen kaikkea se, mitä rahoituksella mahdollistetaan – ja mitä menetetään, jos sitä ei enää ole. Lopulta kysymys ei ole vain siitä, paljonko järjestöihin käytetään rahaa. Kysymys on siitä, keneltä tuki viedään, kun rahat loppuvat.

 Katja Laine
toiminnanjohtaja
katja.laine@sydanlapsetjaaikuiset.fi

Tekstin on julkaistu alunperin Sydänlapset ja -aikuiset ry:n jäsenlehdessä 03/2026