Hyppää sisältöön
Sydänlapsen vanhempi
Julkaistu 7.2.2022
Päivitetty 8.2.2022
kuva: Johanna Sallinen

Aika 

Joskus sitä miettii, miten ihminen voikaan kasvaa niin pieneksi ja avuttomaksi, ja samaan aikaan suuremmaksi kuin koskaan. Oman lapsen avosydänleikkauksen edessä, tuo kasvuprosessi kävi joka kehonsolulla todeksi. Oli annettava se kallein, se kaunein käsiin, jotka tuntevat ja tietävät sydämen asiat paremmin. Tiesimme, että tie on raskas, mutta samaan aikaan myös tie, joka on kuljettava. Lapsi kysyy: voinko minä kuolla? Mietin mitä voisin vastata. En voi luvata sitä kellekään, en edes omalle lapselleni. Elämän päivät ovat suuremmissa käsissä. Minä vastasin: Rakas kukaan meistä ei tiedä huomisesta, mutta sen minkä minä tiedän,  tässä ja nyt on se, että me taistelemme yhdessä yötä päivää. Se riitti vastaukseksi halauksen kera, joka kietoi toivon verkkoa ympärillemme.

Leikkauspäivämäärä siirtyi neljästi. Sitä valmistautui ja romahti lähtöruutuun. Peruutuksille oli aina hyvä syy, vaikka se söi jaksamista. Erikoissairaanhoitokin on äärirajoilla. On mentävä järjestyksessä. Huolella he sen palapelin suunnittelevat. Jononhoitaja otti kyyneleet ja kysymykset puhelimessa ammattitaitoisesti vastaan. Ihmisiä me kaikki. Tunteet koodattu meihin ja hyvä niin. Ne saavat meidät tuntemaan, että olemme elossa.

Leikkauspäivä oli suuri päivä. Murenimme niin pieniksi paloiksi Mäkkitalon parisängyssä. Pidimme mieheni kanssa toisiamme kädestä kiinni. Aika kului sekunti sekunnilta. Jokainen viisarin isku takoi vasten rintaa. Osa minua leikkauspöydällä. Sitten tuli soitto. Toipuminen voi alkaa. Teho-osaston kätkössä minun lapseni. Se kaunis, se kallein. Nyt pitää olla vahva.

Osastolla toipuminen kesti kolme viikkoa. Iloa ja murhetta. Verikokeita, keuhkokuvia ja samaan aikaan elämää. Sitä taipuu uskomattomiin suorituksiin. Miten vitsikäs ja luova sitä vanhempana voi ollakaan, kun edessä on sairaalan tylsyys. Ajelimme sängyllä kattoon, lauloimme karaokea saturaatiomittariin ja lapsi teki nallelle alushousut kanyylin sideharsosta. Elämä on siellä, missä me olemme yhdessä. Kyyneleiden ja rakkauden polttopisteessä. Yhdessä.

Aika oli meille armollinen. Pääsimme jouluksi kotiin. Syvä kiitollisuus kaikesta on rinnassa meillä jokaisella. Lapsellamme arpena ja meillä muistoina. Olemme onnekkaita, kun asumme Suomessa. Kaiken keskellä saimme apua ja huippuammattilaiset antoivat kaikkensa, jotta meillä olisi aikaa enemmän elämän kellossa.

Tie on vielä kesken toipumisen tiellä, mutta tärkeintä on se, että se on alussa. Kun matka alkaa, tietää sen myös päättyvän. Ei ole kiire. Saamme kulkea omalla tahdillamme. Parempi kantaa arpia ihollaan kuin sielussaan, sanotaan. Me olemme samaa haavaa kaikki. Lapsemme on sankari, joka on vienyt meidät ajan ja elämän alkulähteille. Syvä kiitollisuus siitä ja ilo olla elossa.

lapsen käsi aikuisen kädessä

Lue seuraavaksi