Juuri kaksi vuotta täyttänyt tyttäremme Matilda (HLHS) on tähän mennessä käynyt läpi neljä avosydänleikkausta. Nuo jaksot ovat olleet meille vanhemmille henkisten äärirajojen reunoilla huojumista, autopilotilla käymistä, pahimmillaan tunti kerrallaan -mentaliteetilla selviytymistä.
Jokainen operaatio ja toipumis-periodi on ollut omanlaisensa – olihan Matilda ensimmäisellä kerralla viiden päivän ikäinen vastasyntynyt, ja viimeisellä jo touhukas puolitoista-vuotias, mutta näitä kaikkia kertoja on yhdistänyt se, että teholla ja osastolla on hoidettu lapsemme lisäksi myös meitä vanhempia.
Emme voisi olla kiitollisempia valtavan paineen alla työskenteleville hoitajille, jotka aliresursoinnista huolimatta jaksoivat muistuttaa meitä vanhempia oman lepomme, raittiin ilman ja ravinnon tärkeydestä, kävivät läpi jokaisen lapselle tehdyn toimenpiteen ja lääkityksen, selittivät johdot, letkut, arvot ja numerot. Minut, uuden äidin opetettiin vaihtamaan vaipat teho-osastolla, käyttämään nenämahaletkua tehovalvonnassa ja imettämään osastolla. Kaikki hyvin luonnollisesti, omat epävarmuuteni huomioiden ja tukien. Viimeisimmällä kerralla Vuoren fantastinen hoitajamme lähetti minut ja puolisoni ”vähintään kahdeksi tunniksi” viettämään aikaa yhdessä pois sairaalaympäristöstä meren rantaan, koska hän taas ”halusi” viettää aikaa kahden tyttäremme kanssa. Se parituntinen tuli todellakin tarpeeseen!
Vaikka jokainen leikkaus on ollut vaikea kokemus, sitä on helpottanut se, että tietää/toivoo tutun hoitajan osuvan vuoroon hoitamaan meitä. Sillä on ollut aivan älyttömän suuri merkitys mikä on varmasti heijastunut myös lapseen, joka kaikesta läpikäymästään huolimatta, ei ainakaaan vielä ole kehittänyt lääkäri- tai hoitajapelkoa, ja tulee joka kerta sairaalaan yhtä reippaana.
Kiitos hyvästä hoidosta, te ULS:in supersankarit. ❤️