Hyppää sisältöön
Meeri Matilainen
Julkaistu 9.12.2020
Päivitetty 9.5.2022

Takana on tähänastisen elämäni raskain vuosi: valmistautuminen isoon avosydänleikkaukseen, viisi ylioppilaskoetta, itse avosydänleikkaus Helsingin Uudessa Lastensairaalassa, 15 tuntisesta leikkauksesta toipuminen, joka jatkuu vieläkin ja kaiken tämän päälle maailmanlaajuinen korona.

Muistan alkuvuodesta ajatelleeni, että kun nyt selviydyn ylioppilaskokeista ja leikkauksesta, kaikki on hyvin. Juhlin kesän alussa valkolakkia ja sitten lähden perheeni kanssa ulkomaille, sillä matkan oli tarkoitus olla valmistujaislahjani. Näin asiat eivät kuitenkaan menneet.

Kirjoitusten koittaessa koronatilanne oli pahentunut, minkä seurauksena muutamia ylioppilaskokeita aikaistettiin. Monelle ylioppilaskokelaalle se oli järkytys, mutta minuun se ei juuri vaikuttanut. Muistan kuitenkin miettineeni, kun muut pohtivat, mitä ihanaa he tekevät kirjoitusten loputtua, että olenkohan täällä vielä muutaman viikon kuluttua. Samalla ymmärsin, mikä ihan oikeasti on tärkeää ja mikä ei. Olin kuitenkin päättänyt, että vaikka mitä tapahtuisi, minä selviydyn. Kun kirjoitukseni olivat ohi, olo oli helpottunut.

Seuraavaksi edessä oli noin viikko aikaa olla kotona, sillä en enää voinut koronan takia turvallisesti liikkua kodin ulkopuolella. Halusin kuitenkin ehdottomasti nähdä kaksi läheisintä ystävääni ennen Helsingin-reissuani. Toista heistä en kuitenkaan saanut tavata, sillä hän oli altistunut koronalle. Toisen taas onnekseni sain tavata, ja sovimmekin tapaamisemme ulos, Tampereen Pyynikille. Eron hetkellä emme turvallisuussyistä halanneet vaan sanoimme vain heipat. Ne olivatkin yhdet vaikeimmat heipat, joita eläessäni olen sanonut. Kotimatkalla itkin ja mietin, näemmekö enää koskaan. Kaikesta huolimatta olin onnellinen, sillä sain nähdä hänet ja juttelimme jopa siitä, mitä tekisimme, jos olisimme miljonäärejä – ostaisimme ainakin talon, jossa olisi pyöreät ikkunat. Toiselle ystävälleni, jota en siis saanut tavata, lähetin kirjeen, sillä en halunnut muuten lähteä reissuun, joka ihan yhtä hyvin olisi voinut kestää kaksi viikkoa kuin loppuelämäni.

Pian tuli aika lähteä kohti Helsinkiä poikkeustilan vallitessa. Jouduimme muun muassa Uudenmaan rajalla esittämään virkavallalle todisteet siitä, mihin ja miksi olemme menossa. Kun raja oli ylitetty, tuli tunne, että nyt paluuta ei enää ole.

Leikkauspäivän aamuna muistan kävelleeni hotellilta sairaalaan. Tiesin, mihin olen menossa, mutta suljin sen täysin pois mielestäni, sillä minua pelotti enemmän kuin koskaan aiemmin. Oli vain pakko kävellä eteenpäin, vaikka oikeasti olisin halunnut juosta takaisin hotellille ja palata kotiin. Leikkauspäiväni oli luonnollisesti kaikille piinaavan pitkä, erityisesti perheelleni. Arvioitu leikkausaika oli noin neljä tuntia, mutta kun leikkaus kestikin 15 tuntia, kaikki ymmärsivät, että sydämessäni ei ollut asiat niin kuin piti olla.

Heräsin leikkauksesta viikon kuluttua ja kuulin kirurgiltani, mitä leikkauksessa oli tapahtunut. Samalla muistin ystäväni kommentin siitä, että kun leikkaus on ohi ja minä olen hengissä, emme ole vain miljonäärejä vaan olemme miljardöörejä.
Neljä viikkoa myöhemmin kotiuduin. Ystäviäni en pystynyt tapaamaan, mutta heistä kaksi sai sillä ehdolla tulla meille, että olimme ulkona ja huolehdimme turvaväleistä. Elämä tuntui tuolloin ihmeellisen hienolta ja kevätaurinko oli maailman upein näky vihreiden, juuri auenneiden, lehtien lisäksi.

Tällä hetkellä vietän välivuotta. Tuo elämäni hurjin kevät on historiaa, mutta mikään ei silti ole enää aivan ennallaan. Tämä 2020 vuosi jääköön niin maailman kuin minunkin elämässäni historiaan vaikeana ja raskaana. Uusi vuosi olkoon onnekkaampi ja parempi.

Lue seuraavaksi